Muistan äidin

Kotikaupunkini 1900-luvun alkupuolella

Osa 1.

Muisto äidistä tuo mieleen lämpimän ihon, hymyn, ja sylin lämmön. Se tuo mieleeni myös ilkikurisen ilmeen, äiti oli keppostelija. Vaan ei koskaan hän mitään pahaa kepposta tehnyt, kaikki hyvällä mielellä tehty ja kestetty myös.

Äitini syntyi duunariperheeseen 1920-luvulla. Hänen isänsä oli sorvari ammatiltaan ja äitinsä tehtaantyöläinen.  Isoisäni oli tuurijuoppo, joka teki perhe-elämän sen verran vaikeaksi, että isoäiti sai tarpeekseen ja otti lapset sekä lähti. Avioero oli tuohon aikaan aika tavatonta, mutta isoäiti oli aina oman tiensä kulkija. Vahva persoona oli hänkin Ja itsepäinen kuin mikä.  Ehkä kaikesta tästä perheen tilanteesta johtuen äidistä kasvoi riitaa inhoava ihminen.

Äidillä olisi kyllä ollut päätä käydä koulua, mutta mahdollisuutta eli rahaa kouluttautua joksikin, edes ylioppilaaksi, ei ollut. Töissä käydessään hän kävi iltakoulua jonkin aikaa ihan hyvällä menestyksellä, mutta varat loppuivat ja koulunkäynti samoin.

                                                Äitini kouluaikainen muistokirja värssyineen

Äiti oli jotenkin niin monisärmäinen persoona. Hän oli yhtä aikaa rohkea ja arka. Sanavalmis ja ujo, joka kuitenkin perheessämme oli se kaikki viralliset ja torelliset asiat hoitava ihminen. Ei juurikaan ollut asioita , joita äitini ei olisi osannut sekä rohjennut hoitaa. Jos kyseessä oli oman perheen puolustaminen, hänestä kuoriutui hetkessä oikea leijonaemo.

Lapsuudestani muistan ne illat, kun istuimme kaikki keittiön pöydän ympärillä radiota kuuntelemassa. Äiti teki käsitöitä ja minä istuin vieressä äitini kyljessä, mikäli äidin käsityöt sen vain sallivat. Joskus sain pitää lankavyyhtiä, josta äiti keri langan keräksi. Television tulo sitten vei pois nämä hetket. Ohjelmatarjontaa ei tokikaan ollut samalla tavoin kuin nyt. Ohjelmaa tuli alussa vain yhdeltä kanavalta ja noin neljä tuntia illassa. tosin siihen ei kovin kauaa muistini mukaan mennyt, kun tuli myös tv2 ja tarjonta laajeni.

Äiti ei juuri milloinkaan vain istunut paikallaan, hän oli alituisessa liikkeessä. Koti oli hyvin hoidettu ja puhdas. Kotiäitinä äiti oli jaottanut viikkonsa eri askareisiin. Oli pyykkipäivä, mankelipäivä, leipomispäivä jne jne loputtomiin.  Kuusihenkisen perheen taloudesta huolehtiminen vaatikin järjestelmällisyyttä. Kaupassa hän kävi vain joka toinen päivä ja sinne lähdettiin aina tarkan listan kanssa. Äiti suunnitteli viikon ateriat lähes aina etukäteen ja hän tiesi tarkkaan mitä mikin maksaa. Äitini oli suorastaan mestarillinen taloudenpitäjä, ja sitä taisivat olla kaikki sodan kokeneet naiset. Koska kaikesta silloin oli pulaa, teki ihmiset kekseliäiksi niin ruuan kuin kaiken muunkin suhteen. En ole tavannut toista ihmistä, joka olisi niin hyvin osannut suunnitella miten parhaiten saadaan lihakimpale riittämään moneen ruokaan. Mitään ei listan ulkopuolelta ostettu, paitsi jos oli jokin tarjous kaupassa, jota ei voinut olla hyödyntämättä. Äitini osasi myös hetkessä sovittaa sen listaansa ja jättää sieltä pois jotain muuta. Taloudenpito oli tosi tarkkaa, sillä vain isäni toi rahaa huusholliin. Se piti saada riittämään ihan kaikkeen. Kauppaan jos pääsimme mukaan, mitään ei saanut koskaan pyytää. Jos oli mahdollisuus saada jokin herkku, jäätelö tai karamelli, siitä sovittiin etukäteen.

Äidillä taisi olla norsun hermot kaiken suhteen. Tämän olen päätellyt siitä, että hän jaksoi ratkoa auki esim. villapuseroita, joista saadut langat hän sitten suoristi pesemällä ne . Yhdistelemällä sitten pari pientä puseroa, hän kutoi uutta päälle pantavaa. Ompelemalla onnistui sama homma ja niin meillä oli aina uusia vaatteita. Äiti oli muutenkin hyvä käsitöissä, hänen työnsä jälki oli kaunista ja hyvin tehtyä. Käsityötaidon olen häneltä eittämättä perinyt, mutta aivan yhtä hienoa jälkeä en saa aikaan, en ainakaan kutomalla. Auttamatta kudon löysempää kuin mitä äiti.

Äitini tekemä söhvatyynyn päällinen. En ole sitä raaskinut laittaa tyynyn päälle.

Äiti rakasti kirjoja, kuten minäkin. Hänelle luksushetki oli hetki hyvän kirjan parissa. Jouluaikaan siihen tuokioon sai yhdistettyä suklaan ja nautinto oli täydellinen. Kaikki Kaari Utrion historialliset romaanit olivat äidilleni kuin satumaa. Mutta kyllä kunnon salapoliisiromaani tai elämänkerta maistui yhtä hyvälle. Nyt nuo Utrion kirjat ovat muistona äidistä minun hyllyssäni.

Joka aamu äiti myös luki sanomalehden kannesta kanteen kahvinsa ryydittämänä. Hänessä asui luontainen mielenkiinto maailman tapahtumiin. Äitini suuri toive oli saada elää satavuotiaaksi, koska hän olisi niin mielellään nähnyt millainen maailma olisi silloin. Tuo toive ei koskaan toteutunut.

Äitini tapasi isäni yhteisessä kaveripiirissä ja yhteinen tanssipaikka toi heidät sitten muutenkin yhteen. Isäni oli äitini elämän suuri rakkaus, äiti eli nuo Paavalin sanat rakkaudesta aivan sananmukaisesti. "Kaikki se kestää, kaiken se kärsii eikä se vaadi omaansa". Joskus teini-iässä toivoin, että äiti olisi pitänyt puolensa paremmin asioissa. Turhan usein hän siirsi omat toiveensa sivuun, jotta me muut saimme sen mitä halusimme.

Mikään ei ole maistunut niin hyvältä kuin äidin leipoma viinerpulla. Harmittaa ihan sairaasti, että sen resepti on hävinnyt jonnekin muistojen lokeroihin. Mutta toisaalta, ehkä onhyvä niin. Muistot säilyvät paremmin mielessä kaihon höystäminä.

Tyttäreni taas muistaa mummin mustikkaletut erityisenä herkkuna. Eikä mummi pystynyt koskaan vastustamaan pyyntöä paistella niitä. Mitä mummin pulu halusi, sitä hän sai. Tyttäreni oli hänelle aina se mummin pulu, suuresti rakastettu lapsenlapsi. Äitini sairastuttua oli ehkä se elämäni itkettävin ja liikuttavin hetki, kun hän muuten puhekykynsä menettäneenä katsoessaan tytärtäni eräänä äitienpäivänä sai ponnisteltuaan sanottua tyttärelleni ; ”Pulu”. Vieläkin itkettää. Se kertoi minulle juuri silloin, että vaikka sanoja ei ole, ajatukset ja tunteet ovat yhä jäljellä.

Äiti oli kaunis, lämmin ja lahjakas ihminen. Rakastin häntä koko sydämestäni, siihen määrään eivät sanat riitä. Hänen menettämisensä oli yksi elämäni suurista tragedioista, iskuista kovin. Mutta se onkin sitten jo tarina erikseen.

Palaillaan asiaan.

PS. Näitä muistoja pohtiessani olen hankkinut omaan "ateljeeseeni tekstit seinälle. Ne ovat ikäänkuin ohjenuora asioille, jotka pitäisi pitää mielessä. Ja mites sen paremmin tekisitkään kuin pitämällä ne silmissä koko ajan.

   

Seinä on tummanvihreä ja kuvat otettu kännyllä joten laatu ei ole kovin kaksinen. Sorry !!