Siinä se sitten taas lävähti. Essi oli viime viikolla torstaina levoton. Veti peppua lattiaan ja ajttelinkin siitä älyttömän viisaana, jotta anaalit on täynnä taas. Niitä sitten mentiin yksissä tuumin kylppäriin hoitelemaan ja tulihan sieltä tavaraa koko haisullisen verran. Ylen tyytyväisenä tultiin kylppäristä pois. Nukkumaan mennessä likka sitten kiehnäsi ja kiehnäsi sen verran, että päättelin olevan kipuja. Siinä hetkessä kadutti ihan vietävästi anaalien tyhjentely, kun luulin olleeni sitten liian kovakourainen.
Seuraavat päivät menivät kuitenkin ihan mukavasti, kunnes sitten sunnuntaina Essi oli taas levoton ja kivulloisen tuntuinen. Läähätti ja kulki ja syliin-pois-syliin venkoilua jatkui kiusaksi asti. Niinpä soitin sitten päivystävälle. Onneksi siellä ruuhkaa ei ollut ja pääsimme näyttämään. Onneksi olikin tuttu läåäkäri. Yhdessä sitten metsästimme vikaa. Anaalit tsekattiin ja ellu totesi niiden olevan kunnossa. Ja olin saanut hänen mukaansa ne hyvin tyhjäksi. Ihan pikkuisen tuli toisesta nestettä vielä, toinen oli ihan tyhjä. Kerroin Essin rapsuttaneen myös korviaan, mutta minusta ne näyttivät ihan hyviltä. No, sinnekin kurkattiin ja ellu sanoi korvien olevan ihan punaiset syvältä korvakäytävässä. Sain sinne itsekin kurkata ja punaiset kuin punahilkan viitta, sitä ne olivat.
Essi ressu, korvat olivat tietysti kipuilleet ja kyllähän sen tietää miten kurjaa korvasärky on. Ei kait se unikaan tule, kun korvissa sattuu. Korvalehdet olivat ihan kauniin vaaleat, joten en osannut epäillä mitään vikaa siellä. Vaan nytpä tiedän paremmin. Ja osaan lukea oireet paremmin. Kipulääkettä saimme pariksi päiväksi myös. Lääkekuuriksi Canofitea viideksi päiväksi ja nyt Essi tuntuu olevan kunnossa. Suokoon Luoja sen jatkuvan, muuta en voi sanoa.
Kolmen kopla oli koossa jälleen yhden vuorokauden verran tyttären ylipitkän työvuoron vuoksi. Tulevaisuus nyt sitten näyttää miten usein tämä onni meillä jatkuu. Tytär on kouluvuotensa jälkeen jälleen hakeutumassa takaisin Helsinkiin töihin. Pitäähän sitä sinne mennä missä mielenkiintoista työtä on, vaan kyllä minua surettaa. Taas menee pitemmän matkan päähän tuo niin rakas kolmikko. Ja tulee se autiuden tunne taas tänne. Nyt on ollut koko vuosi ihanaa aikaa yhdessä. Essillä on ollut seuraa aina välillä. Se on pitänyt neidin pääkoppa kunnossa. Ja lauma on pysynyt hyvin kasassa. Kun välimatkaa tulee ja harvemmin lauma on kasassa, on aina hetken hakusessa ne käyttäytymisen säännöt. HUOH !!!! Ei voi mitään, onhan jokaisen elettävä omaa elämäänsä ja oma onnen tiensä haettava. Olisin niin toivonut sen olevan lähempänä. Läheisiä kun olemme.
Syksy tuo muutenkin pelottavia asioita. Joudun silmäleikkaukseen jolleivat nämä silmäni älyä hoitaa hommaa kotiin . Verkkokalvon pintaan on kasvanut arpikudosta, joka heikentää tarkkaa näkemistä. Se saattaa irrota sieltä itsekseen, mutta useimmiten poistetaan leikkauksella. Mietityttää aika rankasti, kun tällaiset leikkuut eivät ikinä riskittömiä ole. No syksyllä tiedän enemmän kun silmät katsotaan uudestaan ja kirurgin kanssa sitten keskustellaan mitä tässä vaiheessa on parhainta tehdä. Minua vaan yleisesti inhottaa se, että silmään kajotaan.
Työrintamalla tulee samoin muutoksia, kun pitkäaikainen esimies jää projektityöntekijäksi ja ihan uusi organisaatio astuu voimaan. Miten sitä osaa asettua omaan lokeroonsa, kun esimieheksi tulee omaa tytärtäkin nuorempi mies ??!! Onhan hän nyt ollut tuossa ”harjoittelemassa” jo muutaman kuukauden. Eikä siinä mitään, mukava nuori mies. Mutta äitee-ihmisenä ei minuun noi nuori kaveri mitään auktoriteettiotetta kyllä saa. Ei sitä kyllä saa sen puoleen kukaan muukaan. Koiraihmisenä olen kuitenkin sisimmältäni niin leijona kuin horoskooppimerkkiäni myöten. Silitäpäs vastakarvaan niin saat semmoiset karjahtelut ettei paremmasta väliä. Häkkiin jos yrittää laittaa, tulen sieltä ryskyen ulos. Jos pistät minut seinää vasten ja ahdistat, kynteni ovat esillä nopeammin kuin ehdit kissa sanoa. Tunteellinen olen ja kaiken kauniin rakastaja. Laiska en ole enkä mikään auringossa makaaja, en edes auringossa paistattelija. Tämä riittäköön tällä kertaa luonnekuvaukseksi.
Jo yllätti teidätkin taas Essin vaivat. Kumma se on, että aina uudestaan korvat tulehtuvat, kun ei edes ole luppakorva. Liekö siellä korvan uumenissa joku krooninen pöpö, joka sitten pääsee valloilleen?
VastaaPoistaKyllä olisi vastenmielistä, jos silmiin kajotaan, vaan pakkohan se on, viimeistään vanhemmiten antaa myöden. Ihmisellä on varmaan joku luontainen vaisto varoa silmiään, hyvä niin.
Muutoksen kevät/kesä siellä teillä, mutta sellaista sen elämän kuuluu ollakin. Tosin paljon muutosta pienessä ajassa on kyllä aika stressaavaa. Ajattele, jos elämä olisi päivästä toiseen aina ihan samaa, sanatarkasti samaa! Ei sitä enää voisi elämäksi sanoakaan.
Ja lapset etsivät omaa oksaansa, sekin on vaan hyväksyttävä, parempi kuin jäädä takakammarin asukiksi.
Mukavaa loman odotusta!