maanantai 24. lokakuuta 2016

Puutarha pakettiin

Syksy on tullut, ei voi mitään. Ja tälle viikolle on uhattu jopa räntää tänne asti. En usko, kun en haluu :). Kylmyys kuristi uuden guinean lissut , vaikka niissä oli vieläkin ihanat kukat. Pakkaselle menneistä öistä lissut eivät selvinneet. Viikonloppuna sitten keräsin jätesäkit, haravat ja kanervat takapihalle ja rupesin hommiin.

Mies huhki grillin kimpussa. Kihnutti ja rahnutti ja sen urakan päälle kääri grillin ihan uuden peitteen alle pakkasen ja lumen alta suojaan. Isäntäkin siirtyi siis sisäruokintaan.
Patsaat pääsivät talveksi varastoon suojaan ja cafe Messinen suljettiin talveksi. Eli pöytä ja tuolit löysivät talvipaikkansa varastosta.

Kanervat valtasivat etupihan ruukun ja takapihan laatikot. Lehtien haravoinnissa oli melkoinen homma. sattui tuulemaan melko navakasti, eli kun sain kasan kerättyä ja hain jätesäkin, oli tuuli riepottanut kasan levälleen kuin kiusatakseen minua. Opinpa siitä sen, että jätesäkki kulki ihan samaa reittiä kanssani ja pienikin kasa lehtiä tuupattiin oitis säkin uumeniin. Mitäs siihen sanot tuuli ??!! Hah !!
Lehtiä tulee kyllä lisää koko ajan sillä omenapuu ei vielä ole lehtiään pudotellut. Omenoita on taas kori melkein täynnä, vaikka olen niitä jo systerille vienyt . Omassa pakkasessa on hillottuna omppuja ja tänä vuonna myös kokeilimme kuivata niitä. Täytyy vielä tarjota naapurin rouvalle ja sitten loput menevät varmaan roskiin. Tästä omenasta ei nimittäin ole muuksi kuin hilloksi tai piirakkaan, on sen verran kirpakka. Mutta tänä vuonna puu oli aivan täynnä omenoita. Pelkäsin etteivät oksat kestä, mutta tämä puu on sitkeä tyyppi. Hassua kiintyä puuhun niin paljon kuin olen tähän omppupomppuseen  tunteita kehittänyt. Silloin joskus, kun kävimme tätä asuntoa katsomassa, puu oli parhaassa kukassa. Se oli kuin lapsuuteni omenapuut, rakkautta ensisilmäyksellä.



Kuluneena vuonna on terveys ollut vähän sitä sun tätä. siirtyäkseni näin keveästi puutarhan hoidosta itseni hoitoon. Joka vuotinen syksyn hengenahdistusvaiva kipaisi kylään jo elokuussa. Loman viimeisellä viikolla heräsin yöllä siihen, että henkeä ahdisti. Siitä suivaantuneena  menin sitten lääkärini juttusille. Viime vuoden syksyllä samaa vaivaa hoidimme astmasuihkeen kanssa ja tarkoitus oli allergialääkityksellä ja astmasuihkeen kera häätää mokoma kiusanhenki muualle. Keuhkokuvassa silloin ilmeni keuhkoissa paljon juosteita eli arpikudosta. Keuhkokuumeen jälkiä sekä lukuisten keuhkoputken tulehdusten jälkiä, olisihan se pitänyt arvata. No suihke ei sitten vissiin ollut tarpeeksi tehokasta kumminkaan. Kävin siis tapaamassa myös keuhkolääkäriä. Hän tutki ja mietti, totesi sitten, että vaihdetaanpas tuo suihke toiseen. Ja niin sitä sitten on nuuskuteltu, vaikkei astmaa olekaan, kortisonia ja avaavaa lääkettä sisältävää astmaan tarkoitettua suihketta. Voi pojat mikä elämys,kun henkonen taas kulkee. Kortisoni on hoitanut allergioiden kiusaaman keuhkoputken ja kudoksen kuntoon ja avaava lääke puolestaan tekee juuri sitä, avaa hengitysteitä. Olen kuin elämäni takaisin saanut. Vaikka selkä on mitä on, olen pystynyt taas elvyttelemään mummohölkkää Messisen kanssa. Mikäpä on elvytellessä, kun henki taas kulkee. Enkä enää väsy töissä ollenkaan samalla tavalla kuin ennen.

Messinen on ihana mummohölkkäkaveri, joka arvostaa luontoa.

Syksyssä on ihana voimaannuttava keltainen väri, jolle tämä kuva ei anna oikeutta. Mutta kohdalle ei sattunut sellaista vaahteraa, jossa väri näkyy selkeämmin. Ruska on kaunis.
Päässä on niin paljon ideoita ja ajatuksia, en vain ole saanut niitä toteutettua, vielä. Mutta hiljaa hyvää tulee.
Olen facebookissa hehkuttanut, kuinka sen avulla löysin palasen menneisyyttäni. Eli kadoksissa olleen sukulaisen, tosin liian myöhään. En siis löytänyt häntä ajoissa voidakseni hänet tavata. Facessa on ryhmä nimeltä "postikorttien Turku" johon minut liitti yksi kavereistani. Ja kuinka ollakaan selasin sitä taas kerran ja ihastelin vanhoja valokuvia, joita ihmiset ovat sinne laittaneet. Yht'äkkiä eteeni tuli valokuva hääparista, jossa oli jotain tuttua. Nappasin kuvan ja tulostin sen katsoakseni tarkemmin ja se iski minuun kuin leka. Kysyin varovasti kuvan laittaneelta mieheltä josko se oli hänen omansa. Hän kertoi kuvan morsiammen olevan vaimonsa täti. Siinä kohtaa oli pakko kysyä häneltä oliko sattumoisin nimi Aila. Kun vastaus oli kyllä, siirryimme yksityisviestin puolelle. Kerroin hänelle , että enoni Harri oli naimisissa Ailan kanssa ja kuvan pari oli niin Harrin ja Ailan hääkuvan näköinen. Hän vastasi minulle, että kyllä maailma on pieni, sillä kuvan pari on juurikin Harri ja Aila, ja avioliitto jäi kovin lyhyeksi Harrin kaaduttua rintamalla. Minulta pääsi siinä kohtaa itku. Olimme äidin kanssa puhuneet Ailasta paljon ja tiesin kuinka äitini kaipasi häntä. Heidän yhteytensä nimittäin katkesi siihen ettei Ailan toinen mies sietänyt Harrin sukulaisia. Ei halunnut Ailan pitävän yhteyttä heihin. 
Mikä ihaninta nämä Ailan sukulaiset lähettivät minulle kuvia Ailasta ja minä heille ne muutamat kuvat, jotka minulla oli. Sain heiltä Ailan elämän tarinan, sain Ailan. En pysty koskaan sanomaan kuinka tärkeää tämä asian oli minulle ja kuinka kiitollinen olen siitä, että minulle joka olen vieras heille, he antoivat tuon lahjan. Kertoivat Ailasta sanoin ja kuvin. Kun seuraavalla kerralla käyn Harrin haudalla, voin kertoa hänelle kaiken. Ja ratkesi sekin asia, kuka oli haudalla käynyt.
Aila kuoli vuonna 2000, niin lähellä ja kuitenkin tavoittamattomissa.  Toisenkin palveluksen nämä ihmiset tekivät minulle, tutustuttivat minuun My heritage- sivustoon ja sen kautta olen nyt löytänyt myös äitini puolelta sukua. Äitini suvun tutkimisessa riittääkin minulla pengottavaa. Se on niin kutkuttavan mielenkiintoista, etten meinaa nahoissani pysyä.
Aila

Että tämmöistä tällä kertaa. Jospa jatkossa ehtisin päivittää useammin. Facebook on kova nielaisemaan  juttuja, mutta koitan parannella tahtia.

Rakkautta koiruille ,kisuille ja ihan kaikille. Iloitkaa ja olkaa ihan kakaroita välillä. Nyt on nimittäin tosi hyvä hetki hyppiä lehtikasoisssa. Viis siitä jos joku näkee. Se voimaannuttaa olla välillä kakara. Ja nauraa itselleen.

Palaillaan.