maanantai 12. maaliskuuta 2018

Aika menee

En vain tiedä minne. En tiedä myöskään onko tuo facebookissa olo tämän blogin turma, sillä kulutan aikaani siellä melkoisesti. Ja silloin tuntuu kuin olisi jo kaiken tapahtuneen kertonut. Blogitekstit jäävät harvoiksi.
No, yritän nyt jotain saada aikaan. Elämä on vilkastunut tyttären muutettua takaisin tänne kotikaupunkiin suuresta pääkaupungista. Ja nyt on vakituinen työpaikkakin löytynyt määräaikaisen tilalle. Ihanaa näin äiteen näkökulmasta katsoen. Karavturrit ovat useammin meillä, teatteriharrastus on tyttären myötä herännyt ja kuntoilu myös.
Olemme käyneet teatterissa enemmän kuin moniin vuosiin, leffalippujakin on takataskussa odottelemassa jotain jännä filmiä. Ennen joulua kävimme katsomassa Blade Runner-elokuvan, joka oli kyllä elämys. Ja joka kyllä myös edellytti, että on joskus nähnyt sen ensimmäisenkin , sillä muuten ei olisi ymmärtänyt tästä filmistä paljoakaan. Äänet olivat kyllä liian kovalla ja se hiukan pilasi nautintoa. Mutta visuaalisestikin filmi oli hienoa katsottavaa.
Teatterissa on käyty katsomassa niin Heikki Kinnusta ja Ilkka Heiskasta kuin Martti Suosalon monologia (pariakin sellaista) ja Erkki Saarelan monologia myös. Parhaana näistä olen kyllä pitänyt Suosalon "Palvelija" esitystä. Kari Hotakaisen mahtava teksti ihan suvereenin näyttelijän esittämänä, täydellistä. Ja nyt menen työporukan kanssa katsomaan "Viimeinen Laiva" esitystä.

Kuntosalilla olemme tyttären kanssa käyneet tammikuusta asti vähintään kolme kertaa viikossa, joskus neljä. Tuo syksyinen pakaravamma on ollut tosi kiusallisen kipeä ja sitä on syksyn mittaan parannellut fyssari. Lopulta sitten kuvautin selkäni ja kävin ortopedillä saamassa diagnoosin ja ohjeet kuntoutukseen. Siihen mennessä olin kyllä sitten jo mennyt tähän kuntosalimoodiin. Jonka sitten ortopedi siunasi hyvänä asiana, mutta asetti muutaman rajoituksen selkäni suhteen. Niitä on noudatettu ja hyvin on mennyt. Olen saanut voimaa, tasapainoa ja kroppa on pikkuhiljaa myös kiinteytymässä. Energiatasokin on pikkuisen noussut. Ehkä tästä vielä hyvä tulee. Tytär on tottunut kuntosalikävijä ja häneltä saa hyvät neuvot oikeista liikerajoista ja myös siitä miten kuntosaliharjoittelua voi elävöittää, ettei aina paina sitä samaa sarjaa. Kuntosalilla on naisten puoli ja minä pidän siitä. En halua vääntää jotain jonkun bodarin vieressä, tuntisin itseni naurettavaksi. Vaikka hän tuskin kiinnittäisi mitään huomiota minuun, olisi niin kiinni omassa tekemisessä.
Tavoitteena minulla on jäädä eläkkeelle uuden harrastuksen parissa sekä hyvän kunnon kanssa. Nykymaailma ei juuri vanhuksista huolehdi, itse se on tehtävä.  Ja sekin on makoisa ajatus, että kenties laukkuani vaaniva ryöväri saakin tältä mummolta yllätyspotkun ja lentää kumoon. Eikä yritä toiste.

Työelämä on aika hektistä kun työparini on sairastunut vakavammin ja joudun nyt yksin kantamaan yksikkömme assisteeraamisen. Saan siitä kyllä korvauksen, mutta kyllähän se nyt hermoja ja kuntoa vaatii, kun moneen rakoon pitää ehtiä.
Meidän ryhmämme , pomoa lukuunottamatta on keski-ikäistä ja eläköityvää, eli suuria muutoksia on tulossa ihan muutamien vuosien sisään. Täytyy sen verran kehua pomoani, että nuoreksi mieheksi hän on yllättävän ajatuksekas, empaattinen ja osaa pitää omiensa puolta. Ja luottaa tekemisiimme. Ei mikään nipottaja, hänen oikeudentajunsa on kadehdittavan hyvä. Olen todella tyytyväinen häneen. Nyt on suorastaan liikuttavaa se huolenpito, jota ryhmäni miesten osalta kohtaan. Huolehtivat niin suojelevasti etten vaan rasitu ja paina liikaa duunia, pelkäävät että romahtaisin. No, se olisikin katastrofi, koska ryhmä olisi sitten ilman assistenttia. Mutta niin ei tule käymään sillä osaan kyllä hommat hoitaa niin etten kuormitu ja minulla on siinä kohtaa hyvä stressin sietokyky.

Kohta pitäisi koirien kanssa näin lomapäivän ratoksi mennä ulkoilemaan. Ja lähteä sitten tytärtä vastaan , kun hän pääsee töistä. Salille mennään nääs :).
Että semmoista arkea täällä nyt. Ja sainpas itsestäni irti jonkunlaisen blogipostauksen.
Sen kerron vielä, että tänä aamuna kuulin mustarastaan laulun ensi kerran ja kevät on siis tulossa. Ei ihanampaa aamussa ole kuin se kuuluva luritus monine sävelkuvioineen. Odotan vain sitä, että tulevat taas tuohon ihan lähelle puihin laulamaan. Ehkä kaikki eivät ole siitä yhtä ilahtuneita kuin minä. Mutta minä nautin koko sydämellä.

Ja pistetääs tähän loppuun nyt joitain kuvia.

Lapsuuteni rakkaat, jälleen kolmikkona ollaan yhdessä.

         Tyttären ottamat valokuvat koristavat olohuoneen seinää


Ja Essi odottelee näitä ilmoja  ja kunnon lenkkejä.

Palaillaan taas. En lupaile nyt mitään tahtia tälle kirjoittelulle, kun on niin paljon asioita kirjoiteltavana nyt. Yritän kasata tyttärelle sukuni tarinaa, vanhoja muistoja hänelle perinnöksi.
siinä sitä jäsenneltävää riittää..

Rapsutuksia rekuillenne ja keväthalauksia. Nähdään ja kuullaan.