Messinen R.I.P 23.4.2020

Suurella surulla ilmoitan , että elämäni suuri rakkaus menehtyi keväällä. En mene tarkemmin sairauteen (ei ollut syöpä, sen verran sanon), toiveet paranemisesta oli suuret vaan kohtalo päätti toisin.

Kuukautta myöhemmin menehtyi Messisen rakastettu sisko Tiuku, nyt on laumasta jäljellä vain Onni. Kaikki rakkaus on nyt kohdistettu häneen. 

suru on niin kokonaisvaltainen ja ankara etten kokonaan pääse siitä irti varmaan koskaan. Tyttöjen kuvat, ja myös Onnin, ovat portaiden yläpäässä makuuhuoneen vieressä. Joka ilta toivotan tytöille hyvää yötä ja aamuisin huomenta. Kun en muutakaan voi.

Kevät on ollut muutenkin perheessämme aika karmea. Emme ole koronaan sairastuneet ja toivottavasti edes se sivuuttaa tämän huushollin. Mutta muuten on ollut tarpeeksi kaikkea . 

Tämä blogi on nyt siis tullut päätepisteeseensä, kun sen suurin tähti poistui. En osaa sanoa jatkanko blogia enää lainkaan vai jatkanko sitä joskus toisenlaisena. Aika näyttää. 

Kiitos kaikille seurasta.

On aika mennä.

Aika menee

En vain tiedä minne. En tiedä myöskään onko tuo facebookissa olo tämän blogin turma, sillä kulutan aikaani siellä melkoisesti. Ja silloin tuntuu kuin olisi jo kaiken tapahtuneen kertonut. Blogitekstit jäävät harvoiksi.
No, yritän nyt jotain saada aikaan. Elämä on vilkastunut tyttären muutettua takaisin tänne kotikaupunkiin suuresta pääkaupungista. Ja nyt on vakituinen työpaikkakin löytynyt määräaikaisen tilalle. Ihanaa näin äiteen näkökulmasta katsoen. Karavturrit ovat useammin meillä, teatteriharrastus on tyttären myötä herännyt ja kuntoilu myös.
Olemme käyneet teatterissa enemmän kuin moniin vuosiin, leffalippujakin on takataskussa odottelemassa jotain jännä filmiä. Ennen joulua kävimme katsomassa Blade Runner-elokuvan, joka oli kyllä elämys. Ja joka kyllä myös edellytti, että on joskus nähnyt sen ensimmäisenkin , sillä muuten ei olisi ymmärtänyt tästä filmistä paljoakaan. Äänet olivat kyllä liian kovalla ja se hiukan pilasi nautintoa. Mutta visuaalisestikin filmi oli hienoa katsottavaa.
Teatterissa on käyty katsomassa niin Heikki Kinnusta ja Ilkka Heiskasta kuin Martti Suosalon monologia (pariakin sellaista) ja Erkki Saarelan monologia myös. Parhaana näistä olen kyllä pitänyt Suosalon "Palvelija" esitystä. Kari Hotakaisen mahtava teksti ihan suvereenin näyttelijän esittämänä, täydellistä. Ja nyt menen työporukan kanssa katsomaan "Viimeinen Laiva" esitystä.

Kuntosalilla olemme tyttären kanssa käyneet tammikuusta asti vähintään kolme kertaa viikossa, joskus neljä. Tuo syksyinen pakaravamma on ollut tosi kiusallisen kipeä ja sitä on syksyn mittaan parannellut fyssari. Lopulta sitten kuvautin selkäni ja kävin ortopedillä saamassa diagnoosin ja ohjeet kuntoutukseen. Siihen mennessä olin kyllä sitten jo mennyt tähän kuntosalimoodiin. Jonka sitten ortopedi siunasi hyvänä asiana, mutta asetti muutaman rajoituksen selkäni suhteen. Niitä on noudatettu ja hyvin on mennyt. Olen saanut voimaa, tasapainoa ja kroppa on pikkuhiljaa myös kiinteytymässä. Energiatasokin on pikkuisen noussut. Ehkä tästä vielä hyvä tulee. Tytär on tottunut kuntosalikävijä ja häneltä saa hyvät neuvot oikeista liikerajoista ja myös siitä miten kuntosaliharjoittelua voi elävöittää, ettei aina paina sitä samaa sarjaa. Kuntosalilla on naisten puoli ja minä pidän siitä. En halua vääntää jotain jonkun bodarin vieressä, tuntisin itseni naurettavaksi. Vaikka hän tuskin kiinnittäisi mitään huomiota minuun, olisi niin kiinni omassa tekemisessä.
Tavoitteena minulla on jäädä eläkkeelle uuden harrastuksen parissa sekä hyvän kunnon kanssa. Nykymaailma ei juuri vanhuksista huolehdi, itse se on tehtävä.  Ja sekin on makoisa ajatus, että kenties laukkuani vaaniva ryöväri saakin tältä mummolta yllätyspotkun ja lentää kumoon. Eikä yritä toiste.

Työelämä on aika hektistä kun työparini on sairastunut vakavammin ja joudun nyt yksin kantamaan yksikkömme assisteeraamisen. Saan siitä kyllä korvauksen, mutta kyllähän se nyt hermoja ja kuntoa vaatii, kun moneen rakoon pitää ehtiä.
Meidän ryhmämme , pomoa lukuunottamatta on keski-ikäistä ja eläköityvää, eli suuria muutoksia on tulossa ihan muutamien vuosien sisään. Täytyy sen verran kehua pomoani, että nuoreksi mieheksi hän on yllättävän ajatuksekas, empaattinen ja osaa pitää omiensa puolta. Ja luottaa tekemisiimme. Ei mikään nipottaja, hänen oikeudentajunsa on kadehdittavan hyvä. Olen todella tyytyväinen häneen. Nyt on suorastaan liikuttavaa se huolenpito, jota ryhmäni miesten osalta kohtaan. Huolehtivat niin suojelevasti etten vaan rasitu ja paina liikaa duunia, pelkäävät että romahtaisin. No, se olisikin katastrofi, koska ryhmä olisi sitten ilman assistenttia. Mutta niin ei tule käymään sillä osaan kyllä hommat hoitaa niin etten kuormitu ja minulla on siinä kohtaa hyvä stressin sietokyky.

Kohta pitäisi koirien kanssa näin lomapäivän ratoksi mennä ulkoilemaan. Ja lähteä sitten tytärtä vastaan , kun hän pääsee töistä. Salille mennään nääs :).
Että semmoista arkea täällä nyt. Ja sainpas itsestäni irti jonkunlaisen blogipostauksen.
Sen kerron vielä, että tänä aamuna kuulin mustarastaan laulun ensi kerran ja kevät on siis tulossa. Ei ihanampaa aamussa ole kuin se kuuluva luritus monine sävelkuvioineen. Odotan vain sitä, että tulevat taas tuohon ihan lähelle puihin laulamaan. Ehkä kaikki eivät ole siitä yhtä ilahtuneita kuin minä. Mutta minä nautin koko sydämellä.

Ja pistetääs tähän loppuun nyt joitain kuvia.

Lapsuuteni rakkaat, jälleen kolmikkona ollaan yhdessä.

         Tyttären ottamat valokuvat koristavat olohuoneen seinää

Ja Essi odottelee näitä ilmoja  ja kunnon lenkkejä.

Palaillaan taas. En lupaile nyt mitään tahtia tälle kirjoittelulle, kun on niin paljon asioita kirjoiteltavana nyt. Yritän kasata tyttärelle sukuni tarinaa, vanhoja muistoja hänelle perinnöksi.

siinä sitä jäsenneltävää riittää..

Rapsutuksia rekuillenne ja keväthalauksia. Nähdään ja kuullaan.

Missä olet kesä ??

Puutarha on vailla kukkiaan. Tulppaanit ovat työntyneet maasta ja jokunen narsissikin on vaanut hentoja varsiaan pystyyn. Päivänliljat ovat melko hyvässä vauhdissa ottaen huomioon , mikä sää on. Ja muutama kuunliljan piikki on myös näkyvissä.
Nyt olisi hyvä aika suunnitella perennapenkkiä, mutta yhtään ei huvita. Kun koskaan ei tiedä milloin aamulla herää tuohon masentavaan lumeen taas. Yhtään kukkasta ei uskalla ostaa vielä, sillä muut kuin narsissit ja orvokit eivät sitä lunta ja kylmää kestä.

On ollut vuosia ,jolloin omenpuukin on ollut kukassa jo. Nyt ei ole näkyvissä mitään sellaista. Linnunpönttö varaston seinässä on kyllä saanut asukkaan. Tänä vuonne sinne pesäänsä tekee varpunen. Jostain luin , että varpusten määrä on romahtanut. Kun sitä tarkemmin ajattelen, ei niitä todellakaan ole samassa mitassa kuin lapsena ollessa. Se mitä sitten taas on jokapuolella, ovat mustarastaat. Niitä en lapsuudestani juuri muista, ja nyt ne laulelevat aivan tuossa lähipuissa. Kiitävät mustina pitkin maata ja kokoilevat ties mitä. Niin urbaaneja niistä on tullut, etteivät juuri ihmistä väistä. Hyvä etteivät seuraa kuin lemmikit lenkillä. Lintuja tässä ilmastossa käy sääliksi. Ei voi onnistua pesueet, kun ruokaa ei ole juuri nimeksikään ja liian kylmää on muutenkin.
Kyl se ny niin on Donald Trump, ettei tuo ilmastonmuutos mikään kiinalaisten keksintö ole, vaan valitettavasti täyttä totta. Luonto on sekaisin, se ei enää osaa päättää mikä on vuodenaika ja millainen sen pitäisi olla. Kaikki atmosfääriin paiskatut saasteet nyt ilkkuvat meille räntäsateen seasta. Siinä on teille ihmisparat, kun likastatte ympäristön ettekä siivoa jälkiänne.

Tämä kuva on otettu silloin joskus, kun puu vielä kukki.

Kevättä on yritetty rikastaa sitten musiikilla ja teatterilla. Tyttären kanssa kävimme Voice of Finlandin finaalinäytöksessä. Saija oli meidän suosikkimme alusta asti, ja livenä kuultu ääni ei todellakaan pettänyt odotuksia. Upea Saija, kyllä totisesti ansaitsit voittosi. sitä vain en ymmärrä mihin nämä talentit kaikki katoavat , kun kisa on ohi? Mitään heistä ei kuulu sen jälkeen, ei näy ohjelmissa haastateltavina, ei kuulu radiosta , ei mitään. Jossain prakaa todella pahasti, kun uutta tulokasta musiikin markkinoille ei osata markkinoida.

Tässä puolestaan musisoivat loistava Pave Maijanen ja Heikki Silvennoinen. "Vanhat herrat vauhdissa", ja voi pojat mikä vauhti. Tuttuja Paven kappaleita ja paljon, paljon muuta. Silvennoinen on kitaravirtuoosi, jota ei turhaan kutsuta suomen Claptoniksi. Ihana ilta oli tuokin.

Teatterissa kävin katsomassa pari monologia. Erkki Saarelan "Tarttuvia tauteja" ja Martti Suosalon "Palvelija". Vaikka Erkki Saarela on virtuoosi, kaikki muistanevat Dario Fon tekstit ja Saarelan esitykset, niin Suosalon taito vei esityksen ylitse muiden. Kari Hotakaisen teksti ja Suosalon järjetön taito pienillä eleillä uppoutua moneen eri hahmoon oli ihan käsittämätöntä. Suuri taiteilija, se tuli selväksi. Mutta ei hänestä Saarela paljoa jälkeen jäänyt, varsinkin kun Saarelalla ikää on jo 70. Kyllä on herralla rautainen kunto , kun kahden tunnin monologin vetää näyttämöllä koko ajan liikkuen ja siirtyen myös hahmosta toiseen.
Nyt kun saan tyttäreni taas tänne asumaan, voi olla , että noita teatterijuttuja tulee enemmänkin. Minä rakastan teatteria, kun se on hyvää. 

Facebook on osoittanut mahtinsa taas. Postikorttien Turku-ryhmän avulla löysin kauan kadoksissa olleen lapsuuden ystäväni. Nyt olemme postailleet pienooisromaaneja vuosista, jotka elimme ilman toisiamme ja tarkoitus on naamakkain nähdä ihan kohta. Olen tosi onnellinen, kun löysin hänet. Ihmeellistä kuinka paljon samanlaisia sattumuksia meillä onkaan ollut. Ja niistä on selvitty. On suorastaan riemullista, kuinka pulputamme noita romaaneja toisillemme. Tuskin maltan odottaa, että näemme toisemme. En voi luvata ettenkö itke, kyllä tämä on ollut aika tunnekuohu tämä toisemme löytäminen.   
Tässäpä tätä postausta taas. Lisää sitten myöhemmin. Jos en kuupahda tämä lumen tuomaan aivonyrjähdykseen. Sielu ei meinaa millään kestää. Melkein kaivan haulikkoa kaapista ja olen valmis lasauttamaan tv:ta sillä, kun siellä taas joku metereologi puhuu vain räntäsateista ja kylmästä. 

Palaillaan ja rakkautta rekuillenne ja lemmikeillenne. Kerätkää ne kainaloon vällyjen alle lämpöiseen.

Mites tää tälleen ??

Ääh !! Ei vaan millään meinaa nyt onnistua tämä blogin pito. Facebook syö aikaa ja aiheita. Ja arki karkaa kädestä, mitään en ehdi. Eli olen tainnut tulla vanhaksi. Ei vaan saa sellaista draivia päälle, ja työ syö oman energiansa minusta. Nyt varsinkin, kun työparini on poissa pitkään käden murtuman vuoksi. Ja töihin palattuaan hän aloittaa osa-aikaisen työkyvyttömyyseläkkeensä. Syystä kyllä, sillä sairaudet ovat vieneet kunnon vajaaksi ja jos haluaa työelämässä pysyä on tämä ainoa optio siihen.
No , minulle se merkitsee enemmän paineita. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin, että vaikka uhoan etten ota liikaa taakkaa paikatakseni puuttuvaa resurssia, teen sen kumminkin. Vaihtoehdot eivät houkuta. Ne ovat nimittäin jonkun uuden assistentin opettamisen ja tarjolla on jotenkin vain vastenmielinen vaihtoehto. Ei nappaa, ei sitten millään. Jo se sotii minun mieltäni vastaan, että tämä uusi osaston assari on kouluttamaton vain työelämässä joitain vuosia kokemusta saanut. Kun tarjolla olisi ollut koulutettu henkilö, jolla olisi ollut kokemusta ja tuli talon sisältä. Vaan ei kelvannut. Tuskin tarvitsee sanoa, että myös hyvä ystävä minulle, joten vastenmielinen olo vain kasvoi. Olin valmis suhtautumaan neutraalisti. En kyennyt , kun vastassa oli ylimielisen oloinen nyrppynaama. Ei, me emme ole yhteistä säveltä löytäneet enkä parin kolmen vuoden työrupeaman takia jaksa edes yrittää.
Blääh, se siitä.

Hitsi että lunta tuli. Olin niin järkyttynyt , että masensi. Talvi-ihminen kun en ole sitten ollenkaan.

Kaupunki sentään yllätti meidät. Oli aurannut kävelytien auki.

Oli todella hyvä kävellä kolmikon kanssa. Joo, vaikka Onnia ei tässä kuvassa näy, on hän mukana.

Jep, kolmikko on kasassa taas varmaan tuonne toukokuun lopulle asti. Ja kiivaasti tekee tytär töitä päästäkseen takaisin kotiin, kuten hän sanoo. On ihana kuulla kuinka hän puhuu syntymäkaupungistaan kotina. Pääkaupunki työkuvioineen rassaa. Kerrankin Turku on hänen alallaan edellä kehitystä ja siksipä hän haluaa takaisin. Hän on myös kehittänyt jotain omaansa, joka nyt odottaa rekisteröintiä. Sitten hän pääsee asioissa eteenpäin. Mutta ei tästä nyt enempää. Palataan asiaan myöhemmin.

Kuvia tähän loppuun ja mietelause päälle. Tänään on kiire kampaajalle ja huomenna taas töihin muutaman lomapäivän jälkeen. sitten se arkihärdelli taas alkaa.

Kuten huomaatte, myös koirulit ovat nauttineet.
Rakkautta rekuillenne j voikaa hyvin. Nauttikaa lisääntyvästä valosta. Kevät tulee !!!!

Hyvää itsenäisyyspäivää

Aikaa on taas kulunut, olemme jo itsenäisyyspäivässä ja joulu on tuossa tuokiossa. En tiedä olenko minään vuonna ollut joulun kanssa näin myöhässä. Ja onko mistään joulusta tullut näin köyhän tuntuinen. Kiitos vaan hallitus ihan kaikesta, kuten nyt siitä viimeisestä isosta 8 euron palkankorotuksesta. 

Meillä on sairasteltu oikein urakalla. Tiuku aloitti sen kunnon anaalivaivalla. Piti nesteyttää, koska neiti ei suostunut syömään mitää vuorokauteen eikä myöskään juoman. Antibioottikuurille pistettiin neiti illan ellillä istumisen jälkeen. Onneksi verikokeet olivat kaikki kunnossa. 
Seuraavana päivänä kotiin tullessa oli lattia täynnä oksennusläikkiä ja Onni huonossa hapessa. Ja taas vietettiin ilta ellillä istuen. Onni on haimapotilas ja huoli oli todella kova . Verikokeet oli kuitenkin hyvät, mutta haiman tilannetta varten ja että saataisiin varmuus tilanteesta lähetettiin näytteet ulkolabraan. Emme siis saaneet siihen kohtaan antibiootteja. Oli siis tiistai ja jouduimme kitumaan syömättömän koiran kanssa torstaihin saakka. Sillä välin nesteytimme klinikan nesteytyksen jatkoksi Onnia pakolla itse. Ja minä aloin antaa niin nutrigel plussaa kuin kanalientäkin, jotta poju saataisiin kuntoon. Torstaina saimme antibiootikuurin, tai oikeammin kaksi. Vatsaa varten ja haimaa varten, elli kun ei ollut varma kummasta oli kyse. Itse olen sitä mieltä, että olisipa antanut ne jo tiistaina niin olisimme päässeet taudin päälle aiemmin. 
No , Onni on palannut Onniksi ja se ihana Onnin ruokahuuto on palannut takaisin. Onni siis kitisee ruokaansa kun ei malta odottaa sitä. Voitte kuvitella kuinka se on ollut paras musiikkikipale tällä viikolla ja viikonloppuna.

Onni rentoutuu <3.

Sinne vilahti eurot poikinensa klinikan tilille ja huakasin jälleen kerran, että onpas onni kun on vakuutukset. Rahalla ei voi mitata sitä, että saa murunsa kuntoon. Mutta kyllähän näillä klinikoilla hinnat on aika ylimitoitetut minusta. Kun vertaa esim. saksan hintoihin niin summat täällä ovat tähtitieteelliset. Siitäkin huolimatta , että tässäkin kaupungissa kilpailua on asemien kesken.

Elämä on. Perheenjäsen on perheenjäsen, täysverisesti. Ei käy edes mielessäkään ettei heitä hoidettaisi, kun tarve on. Kaikki muu on toissijaista, heidän hyvinvointinsa ei.

Hyvää joulunaikaa kumminkin kaikille. Toivotaan ensi vuodesta kaikin puolin parempaa, vaikka maailma nyt kuohuukin ja ikäviäkin asioita sattuu. Yritetään antaa hyvän kiertää eikä lannistuta. 

Rakkautta rekuillenne, hellyyttä ja hyvää mieltä.

Lunta ja loskaa

Jep, ensin tuli lunta. Onneksi sillä tavalla varoen tänne lounaaseen, että jotenkin ehti orientoitumaan. Tyttärellä kävi huonompi tuuri, Helsinkiin se tuli rysähtämällä. Kärvisteltiin pakkasessa ja tuulessa, kiroiltiin kuin tukkijätkät. Vannoimme ostavamme liekinheittimen ja vähintään omalta pihalta sulattaa pois sen vähäisenkin lumen. Uupunut tytär ei jaksanut uhota.
No nyt sitten tulee silkkaa vettä taivaalta ja on luvattu jopa kuusi astetta lämpöä. Do You hear me mr Trump ?? Climate warming is no joke and not an invention by the chinese. 
Eli suameksi että älä sinä Rumppi houraile, tää ilmaston lämpenemine mikkää kiinalaisten keksintö oo tai huijaus.

Kuustakin on tullut superkuu. Kännykällä otettu kuva ei anna ihan oikeaa tunnelmaa, eikä se pilvenrötkäle, joka purjehti eteen just kun näppäsin. Pilvet kun häipyi, oli kyllä niin kirkas möllykkä, että oikein häikäisi.

Meillä on kolmikko kasassa taas. Tytär tuli työhaastatteluun käymään. Ei tärpännyt tällä kertaa. Halu päästä takaisin kotiin on suuri. Jos teiltä riittää muutama ponnekas toive, niin pistäkää tulemaan tänne, olis tarvis kyytipojaksi omille toiveille saada hänet lähemmäksi ja mielenkiintoisempaan työhön. Hän kun on kyllästynyt pääkaupungin tapaan hoitaa , liian kylmää kyytiä siellä tällä hetkellä. 
Täytyy kyllä sanoa, että tämän hallituksen toimesta on ajettu ahtaalle ei ainoastaan lasten ja nuorten psykiatria vaan myös vanhusten huolto.
Työkaveri on viimeisen puolen vuoden aikana taistellut sairaan veljensä puolesta raivokkaasti. Vaan törmäyskurssilla ollaan yhä edelleen. Pysyvää hoivapaikkaa ei muka löydy ja kotona on yli kahdeksankymppinen huonokuntoinen äiti, joka on kestokykynsä rajoilla. Sossut vain sönkkäävät voivoi ja levittelevät käsiään. Jos velimies menisi ihan omaan asuntoon, jos semmoinen yritettäisiin hankkia. Siihen touhuun hukkasi kotisairaanhoito ja sossu kuukausitolkulla. Ei kuunnellut omaisia eli sisarta ja äitiä, jotka selittivät kerta toisensa jälkeen ettei velimies pärjää omillaan. Ei kai se äitikään niin uupunut olisi jos  poika olisi pärjännyt.  Huoh !! Hunningolla ovat vanhukset ja huonossa hapessa eikä siitä välitä hallitus eikä kukaan muukaan jos omaisia ei lasketa. Hallitus kiristää elinolosuhteita viemällä tuhkatkin pesistä ja eikun kotinurkissa pitäisi vain olla. Pärjää tai ei. Viikon intervallijaksoille pääsee, mutta vain jos on sattunut esim. kotona kaatumaan. Saa nyt sitten nähdä, notkahtaako asia mihinkään, kun työkaveri otti yhteyttä potilasasiamieheen. Surkea, surkea on asioiden tila täällä. Samalla kädellä kun valtio meitä köyhdyttää antaa se konkurssikypsälle kaivokselle satoja miljoonia rahaa. Ei mikään ihme jos ihmisten kärsivällisyys loppuu monessa asiassa.

Tiuku matkustaa aina hienosti, Onni sen sijaan karjui kuulemma boxissa koko matkan juna-asemalle. Vasta junassa hiljeni.

Tämä lulu oli Messiselle tosi rakas, mutta vain hetken. Se nimittäin ei kestänyt parsonin kyydissä kauaakaan kun oli jo aika riekaleina. Muutenkaan en kyllä osta enää lelua jossa on vinku. Ensimmäinen asia , jonka saa tehdä on tappaa se vinku sieltä sisältä. Jatkuva vinku käy hermoille ja koirat menee ihan kierroksille siitä äänestä. Miksi ihmeessä niitä joka leluun tuupataan, en ymmärrä.

Joulu on kohta vaan kuukauden päässä. Kortit olen ostanut ja siinä kaikki. Mitään ei ole mietittynä saati tehtynä. Todennäköisesti joulu tulee ja menee ilman sen suurempia kommervenkkejä. Joulukuu on muutenkin minulle surullisten muistojen aikaa. Äiti kuoli muutama päivä ennen jouluaattoa ja isä lucian päivänä. Sen jälkeen joulussa on ollut hienoiset surun reunat. surun ja ikävän, joskin myös muistojen . 

No, ehkä se tästä. Kaamosmasennus tuppaa olemaan kannoilla niin ettei saa oikein aikaan juuri mitään. Ainakaan niin paljoa kuin ajatuksia päässä on.

Rakkautta rekuillenne ja palaillaan taas hetken päästä. Voikaa hyvin. Ei tässä pimeässä ole mitään mitä pala hyvää suklaata ei hoitaisi pois :)

Puutarha pakettiin

Syksy on tullut, ei voi mitään. Ja tälle viikolle on uhattu jopa räntää tänne asti. En usko, kun en haluu :). Kylmyys kuristi uuden guinean lissut , vaikka niissä oli vieläkin ihanat kukat. Pakkaselle menneistä öistä lissut eivät selvinneet. Viikonloppuna sitten keräsin jätesäkit, haravat ja kanervat takapihalle ja rupesin hommiin.

Mies huhki grillin kimpussa. Kihnutti ja rahnutti ja sen urakan päälle kääri grillin ihan uuden peitteen alle pakkasen ja lumen alta suojaan. Isäntäkin siirtyi siis sisäruokintaan.
Patsaat pääsivät talveksi varastoon suojaan ja cafe Messinen suljettiin talveksi. Eli pöytä ja tuolit löysivät talvipaikkansa varastosta.

Kanervat valtasivat etupihan ruukun ja takapihan laatikot. Lehtien haravoinnissa oli melkoinen homma. sattui tuulemaan melko navakasti, eli kun sain kasan kerättyä ja hain jätesäkin, oli tuuli riepottanut kasan levälleen kuin kiusatakseen minua. Opinpa siitä sen, että jätesäkki kulki ihan samaa reittiä kanssani ja pienikin kasa lehtiä tuupattiin oitis säkin uumeniin. Mitäs siihen sanot tuuli ??!! Hah !!
Lehtiä tulee kyllä lisää koko ajan sillä omenapuu ei vielä ole lehtiään pudotellut. Omenoita on taas kori melkein täynnä, vaikka olen niitä jo systerille vienyt . Omassa pakkasessa on hillottuna omppuja ja tänä vuonna myös kokeilimme kuivata niitä. Täytyy vielä tarjota naapurin rouvalle ja sitten loput menevät varmaan roskiin. Tästä omenasta ei nimittäin ole muuksi kuin hilloksi tai piirakkaan, on sen verran kirpakka. Mutta tänä vuonna puu oli aivan täynnä omenoita. Pelkäsin etteivät oksat kestä, mutta tämä puu on sitkeä tyyppi. Hassua kiintyä puuhun niin paljon kuin olen tähän omppupomppuseen  tunteita kehittänyt. Silloin joskus, kun kävimme tätä asuntoa katsomassa, puu oli parhaassa kukassa. Se oli kuin lapsuuteni omenapuut, rakkautta ensisilmäyksellä.

Kuluneena vuonna on terveys ollut vähän sitä sun tätä. siirtyäkseni näin keveästi puutarhan hoidosta itseni hoitoon. Joka vuotinen syksyn hengenahdistusvaiva kipaisi kylään jo elokuussa. Loman viimeisellä viikolla heräsin yöllä siihen, että henkeä ahdisti. Siitä suivaantuneena  menin sitten lääkärini juttusille. Viime vuoden syksyllä samaa vaivaa hoidimme astmasuihkeen kanssa ja tarkoitus oli allergialääkityksellä ja astmasuihkeen kera häätää mokoma kiusanhenki muualle. Keuhkokuvassa silloin ilmeni keuhkoissa paljon juosteita eli arpikudosta. Keuhkokuumeen jälkiä sekä lukuisten keuhkoputken tulehdusten jälkiä, olisihan se pitänyt arvata. No suihke ei sitten vissiin ollut tarpeeksi tehokasta kumminkaan. Kävin siis tapaamassa myös keuhkolääkäriä. Hän tutki ja mietti, totesi sitten, että vaihdetaanpas tuo suihke toiseen. Ja niin sitä sitten on nuuskuteltu, vaikkei astmaa olekaan, kortisonia ja avaavaa lääkettä sisältävää astmaan tarkoitettua suihketta. Voi pojat mikä elämys,kun henkonen taas kulkee. Kortisoni on hoitanut allergioiden kiusaaman keuhkoputken ja kudoksen kuntoon ja avaava lääke puolestaan tekee juuri sitä, avaa hengitysteitä. Olen kuin elämäni takaisin saanut. Vaikka selkä on mitä on, olen pystynyt taas elvyttelemään mummohölkkää Messisen kanssa. Mikäpä on elvytellessä, kun henki taas kulkee. Enkä enää väsy töissä ollenkaan samalla tavalla kuin ennen.

Messinen on ihana mummohölkkäkaveri, joka arvostaa luontoa.

Syksyssä on ihana voimaannuttava keltainen väri, jolle tämä kuva ei anna oikeutta. Mutta kohdalle ei sattunut sellaista vaahteraa, jossa väri näkyy selkeämmin. Ruska on kaunis.
Päässä on niin paljon ideoita ja ajatuksia, en vain ole saanut niitä toteutettua, vielä. Mutta hiljaa hyvää tulee.
Olen facebookissa hehkuttanut, kuinka sen avulla löysin palasen menneisyyttäni. Eli kadoksissa olleen sukulaisen, tosin liian myöhään. En siis löytänyt häntä ajoissa voidakseni hänet tavata. Facessa on ryhmä nimeltä "postikorttien Turku" johon minut liitti yksi kavereistani. Ja kuinka ollakaan selasin sitä taas kerran ja ihastelin vanhoja valokuvia, joita ihmiset ovat sinne laittaneet. Yht'äkkiä eteeni tuli valokuva hääparista, jossa oli jotain tuttua. Nappasin kuvan ja tulostin sen katsoakseni tarkemmin ja se iski minuun kuin leka. Kysyin varovasti kuvan laittaneelta mieheltä josko se oli hänen omansa. Hän kertoi kuvan morsiammen olevan vaimonsa täti. Siinä kohtaa oli pakko kysyä häneltä oliko sattumoisin nimi Aila. Kun vastaus oli kyllä, siirryimme yksityisviestin puolelle. Kerroin hänelle , että enoni Harri oli naimisissa Ailan kanssa ja kuvan pari oli niin Harrin ja Ailan hääkuvan näköinen. Hän vastasi minulle, että kyllä maailma on pieni, sillä kuvan pari on juurikin Harri ja Aila, ja avioliitto jäi kovin lyhyeksi Harrin kaaduttua rintamalla. Minulta pääsi siinä kohtaa itku. Olimme äidin kanssa puhuneet Ailasta paljon ja tiesin kuinka äitini kaipasi häntä. Heidän yhteytensä nimittäin katkesi siihen ettei Ailan toinen mies sietänyt Harrin sukulaisia. Ei halunnut Ailan pitävän yhteyttä heihin. 
Mikä ihaninta nämä Ailan sukulaiset lähettivät minulle kuvia Ailasta ja minä heille ne muutamat kuvat, jotka minulla oli. Sain heiltä Ailan elämän tarinan, sain Ailan. En pysty koskaan sanomaan kuinka tärkeää tämä asian oli minulle ja kuinka kiitollinen olen siitä, että minulle joka olen vieras heille, he antoivat tuon lahjan. Kertoivat Ailasta sanoin ja kuvin. Kun seuraavalla kerralla käyn Harrin haudalla, voin kertoa hänelle kaiken. Ja ratkesi sekin asia, kuka oli haudalla käynyt.
Aila kuoli vuonna 2000, niin lähellä ja kuitenkin tavoittamattomissa.  Toisenkin palveluksen nämä ihmiset tekivät minulle, tutustuttivat minuun My heritage- sivustoon ja sen kautta olen nyt löytänyt myös äitini puolelta sukua. Äitini suvun tutkimisessa riittääkin minulla pengottavaa. Se on niin kutkuttavan mielenkiintoista, etten meinaa nahoissani pysyä.

Aila

Että tämmöistä tällä kertaa. Jospa jatkossa ehtisin päivittää useammin. Facebook on kova nielaisemaan  juttuja, mutta koitan parannella tahtia.

Rakkautta koiruille ,kisuille ja ihan kaikille. Iloitkaa ja olkaa ihan kakaroita välillä. Nyt on nimittäin tosi hyvä hetki hyppiä lehtikasoisssa. Viis siitä jos joku näkee. Se voimaannuttaa olla välillä kakara. Ja nauraa itselleen.

Palaillaan.